Muutama sana nälästä

Olin viikonloppuna baletissa. Tarkalleen sanoen katsomassa Marc Ribaudin versiota Coppéliasta, ja se oli sanalla sanoen lumoava. En kuitenkaan ihan ymmärrä kansallisoopperan mainosta "koko perheen baletti", sillä vaikka väliajalla vilisi toinen toistaan hienommin puettuja pikkuprinsessoja, en hyvällä tahdollakaan keksi, mitä he saivat esityksestä irti. Ehkä ne tulevat jostain korkeakulttuurisemmasta lähiöstä, kuin minä. Jokatapauksessa näytös oli kaunis, hauska ja henkeäsalpaava- miten ihmiskeho voikaan taipua mitä käsittämättömämpiin asentoihin? Illalla venyttelin omia paksuja reisiäni ja olin hetken katkera siitä, ettei kukaan koskaan edes yrittänyt tehdä minusta ballerinaa.

Kuva: Kansallisooppera

Balettielämyksen ja tuplajuusto aterian lisäksi olen viimeaikoina ahminut kirjoja, tarkalleen sanottuna mielettömän Natascha Kampuschin kirjan kokemuksistaan eli 3096 päivästä, jotka hän eli sieppaajansa vankina. Kirja on analyyttinen kertomus kauhusta, jota Natascha noiden päivien aikana koki. Luin jostain kirja-arvostelusta, että teos on loistavaa lukemista ihmisille, jotka haluavat "ammentaa uskoa itseensä lujan tytön selviytymistarinasta", mutta tämän lauseen kirjoittaja ei voisi mielestäni olla enempää väärässä. Nataschan tarina ei herättänyt minussa tirkistelijää, kauhuväristysten metsästäjää tai kiitollisuutta omaa elämäntilannettani kohtaan. Natascha kirjoitti kirjassaan siitä, miten ihmiset ja media ovat lähestyneet häntä vapautumisen jälkeen, ja sen kaltainen käytös sai aikaan sen, etten oikeastaan enää ihmettele, miten tuollaista voi tapahtua- suurin osa ihmisistä tuntuu olevan ainakin osittain käytöksensä perusteella myötätunnottomia seinähulluja, joilla ote edes oman elämän realiteetteihin tuntuu olevan kadoksissa. Luin kirjan siksi, että se oli Nataschan itsensä kirjoittama: kertoi juuri sen verran, mitä hän halusi tapahtumista kertoa. Lukiessa koin sellaisia tunnetiloja kuten hämmennys pienen ihmisen kyvystä sopeutua mahdottomilta tuntuviin tilanteisiin ja kiitollisuus siitä lopullisesta rohkeudesta, joka johti hänen pakoonsa elokuussa 2006. Kirjan luettuani olen vakuuttunut siitä, että Natascha on erityisen älykäs nuori nainen, joka on hienosti ja järkeenkäyvästi osannut eritellä kokemuksiinsa vaikuttavat tekijät ja niiden seuraukset. En ymmärrä ihmisten vihaa siitä, että hän on rikastunut kokemuksillaan - mielestäni hän on käsitellyt mediaa hienosti ja hyötynyt siitä täysin aiheellisesti- lehdet olisivat jokatapauksessa tapahtumista kirjoittaneet.  Luin kirjan alle vuorokaudessa, ja aion palata siihen myöhemmin uudelleen.

Kuva: Otava

Kirja, joka pitää tällä hetkellä otteessaan, on Suzanne Collinsin The Hunger Games,  jonka haalin kirjahyllyyni samantien sekä suomeksi, että englanniksi. Rakastan lukea lempikirjojani yhtä aikaa molemmilla kielillä- alkuperäiskieli pitää otteessaan suomennosta paremmin, mutta suomennoksen selailu varmistaa, että olen ymmärtänyt kaiken oleellisen. Olen vasta alussa, mutta se vaikuttaa yhtä mukaansa tempaavalta kuin Harry Potterit aikoinaan ja sittemmin Twilight -saaga, sillä tuskin maltoin äsken nousta laittamaan pyykkejä kuivumaan tai kirjoittamaan tätä postausta- ja olen äärimmäisen harmistunut siitä, etten voinutkaan kuluttaa tänään vapaapäivääni käymällä elokuvissa katsomassa Nälkäpelin, sillä se ilmestyykin vasta perjantaina.

Kuva: Lionsgate

Päivän ajatus: Kaikkiin kolmeen edellämainittuun liittyy enemmän tai vähemmän nälkä- balettitanssijat ovat höyhenenkeveitä, Natascha eli monta vuotta aliravittuna ja nälkäkuoleman partaalla, Nälkäpelissä olen vasta sivulla 57 ja se on kuvaillut nälkää, ruuan puutetta ja nälkäkuolemaa jo useamman kerran- miten tämän nyt pukisi sanoiksi? Jokatapauksessa tänään aion syödä erityisen kiitollisena siitä, että elämääni ei ohjaa ruoka tai sen puute.