Another monday

Pyörin tänään yksin kauppakeskuksessa ja tuhlasin hieman rahaa, jota ei oikeastaan olisi tuhlattavaksi saakka. Ostin kyllä ihan tylsiä perusjuttuja: tarjouksesta muutaman puseron, sukat, alushousut, hiuslenkkejä. Ja työhousut, joiden koko oli niin järkyttävän suuri, etten kehtaa edes anonyymiin blogiin sitä kertoa. Mutta julistettakoon tässäkin nyt lupaus, että vuoden päästä tähän aikaan, voisin ottaa kuvan, jossa olen tunkenut uuden, hoikan olomuotoni työhousujeni toiseen lahkeeseen (vaikka ei tilanne nyt ihan niin paha ole, mutta melkein). Olen vuoden 2011 aikana jojoillut painoni kanssa käsittämättömän paljon- huikeat 28kg. Ja juurikin sen verran minulla on vielä pudotettavaa, jotta olisin edes itse itselleni määrittelemässäni "ihannepainossani", joka sekin jää painoindeksitaulukoilla sinne "paremmalle puolelle" (normaalipainon ylärajaan). Ehkä tästä tuleekin laihdutusblogi, sillä ajattelin kutsua henkilökohtaisen kunnonkohottajani (hyvän ystäväni) seuraamaan tätä, ja raportoida ainakin joinakin päivinä syömiset ja liikkumiset tänne.

Eksyin hieman alkuperäisestä aiheesta, eli yksin kaupoilla pyörimisestä. Tuntui hieman ansaitsemattomalta luksukselta olla ja ihastella ympäristöä kaikessa yksinäisyydessään- kävin syömässä, soitin pari tärkeää puhelua nurkkapöydästä ja sovittelin paritkymmenet housut, ennenkuin löysin ne yhdet semi-siedettävät. Tuli sellainen itselle epätavallinen fiilis, että toivottavasti jengi ei kelaa, että "tolla läskillä ei oo kavereita." Koitin kovasti näyttää kiireiseltä perheenäidiltä, joka on saanut kallisarvoisen hengähtämishetken jälkikasvultaan.

Mikä ihmeellinen itseinho-päivä mulla tänään on? Tarkoitus oli julistaa, miten kiva on kierrellä kaupoissa omaan tahtiin. Piste.

Sä näytät upeelt kai sä muistit mun kellukkeen

Miten voi ihmisen mieli jumittaa niin pahasti aina, kun avaa bloggerin? Bussissa, nukkumaan mennessä ja duunissa ollessa pää on täynnä bloggaamisen arvoisia asioita, mutta kotiin tullessa tyhjä niistä kaikista - tai sitten mielessä on vaan syvällisiä analyysejä avioliiton perimmäisistä tarkoituksista, mutta niistä kirjoittaakseni tarvitsisin useamman tunnin aikaa. Ehkä täytän sittenkin tämän blogin päivittäisillä kasvokuvillani ja ps-listoilla, sillä huomaan, että yllättävän vähän minulla sittenkään on sanottavaa. Etenkään sellaista, mitä voisi päästellä ilman, että pohtii seuraamuksia.

No, suosittelen kaikkia lukemaan "Eat, pray, love" -kirjan jatko-osan "Committed"- se on järisyttävän hyvä. Myönnettäköön, että eat, pray, love - jäi minulta kesken (joskin nyt ostin sen kirpputorilta huimaan euron hintaan ja aion antaa sille toisen mahdollisuuden) mutta Committedin olen lukenut lyhyen ajan sisällä kahdesti. Se on niin hyvä. Ja sen intouttamana aion jonain sateisena päivänä avautua ajatuksistani liittyen avioliittoon, sen merkitykseen ja sen kestämiseen, mutta sitä ennen menen sieltä missä aita on matalin- eli asiaa helmikuun Cosmopolitanin artikkelista "Eksän lumoissa". Joo, kyllä! Tai siis ei, en ole mitenkään erityisesti eksien lumoissa tällä hetkellä, mutta ilmiö on tuttu. "Saako eksäsi yhä sydämesi läpättämään, vaikka eronne oli parasta, mitä sinulle koskaan on tapahtunut?"  Kuka tunnustaa? _o/

Cosmopolitan lohduttaa, että kyse on kemiallisesta reaktiosta, jota vastaan on turha taistella. Olen hitusen eri mieltä, sillä mielestäni kaikkea pahaa mieltä aiheuttavaa toimintaa vastaan tulee aktiivisesti taistella paremman yleisolon saavuttamiseksi. Erot on parhaita, koska ne tapahtuu aina syystä. Jos joku ei halua olla sinun kanssasi tai sinä et halua olla jonkun kanssa, sille lienee painava syy. Varsinkin, kun on kyseessä niinkin iso asia, kuin suhteen päättäminen.

Elokuu - Soutaa, huopaa

"mun mielest turha mennä ketään takas vonkaa 
mitä löytyy takaa siihen on joku syy vaik tääl nyt myrskyy ni viel tulee tyyntyy"

Niinpä niin. Eli jokainen joskus eksän perään haikaileva voi lohduttaa itseään sillä, että "vanhojen aikojen muistelu synnyttää nostalgiatunteen, joka saa eksäsi tuntumaan vastustamattomalta. Suomeksi sanottuna kyse on vaarallisesta ilmiöstä, jonka tunnemme kansankielellä harmittomalla fraasilla 'aika kultaa muistot.' "  -Cosmopolitan

Eksiä on ihan kiva muistella lämmöllä, mutta jos muistelu muuttuu pakkomielteiseksi, muista kaivaa pintaa syvemmälle. 

It's a Wonderful Life

Vietin vuoden ensimmäisen vapaapäivän arvokkaalla tavalla: ensin nukuin kello neljään ja sen jälkeen suhasin laina-autolla mummini luokse viettämään elokuvailtaa. Kävin makuunista hakemassa huonohkon komedian jonka pelasti vain iki-ihana Julia Roberts, ja sen katsottuamme mummi kaivoi kätköistään Frank Capran "It's a Wonderful Life" -elokuvan, jota tuijotin seuraavan kaksituntisen lumoutuneena. Sanalla sanoen, ihana. Wikipedian mukaan Yle on esittänyt kyseisen elokuvan joka joulu vuodesta 1992 lähtien, mutta koska itselläni joulunaikaan ei sitten lapsuuden aamupiirrettyjen ole kuulunut television katselu, olin jäänyt täysin paitsi tästä ihanasta elämyksestä.

Ihmeellisen elämän ihmeellinen perusajatus, "minkälainen maailma olisi, jos sinua ei olisi ollut olemassa", on toki paljon kopioitu ja käsitelty aihe, mutta ymmärrän plagioinnin täysin- vietin automatkan kotiin pohtien omien rakkaideni elämää ilman minkäänlaista ajatusta minun olemassaolostani. Aika rankka aihe, vaikka yritinkin lähestyä sitä kepeästi. Suosittelen lämpimästi. Sekä elokuvaa, että pohdintaa.

"Strange, isn't it? Each man's life touches so many other lives. When he isn't around he leaves an awful hole, doesn't he" - Clarence 


Päivän ajatus: olen melko varma, että useiden entisten poikaystävieni itsetunto olisi huomattavasti matalampi ilman minun olemassaoloani. Muistakaa kehua toisianne!

PSST. kuvien tekijänoikeuksista ei mitään tietoa, napattu googlen kuvahaun kautta jonkun toisen blogista.